Nell – Separation Anxiety

Uniikin poprock-yhtye Nellin uusin albumi Separation Anxiety ilmestyi maaliskuussa 2008. Levy sisältää 11 toinen toistaan kauniimpaa ja seesteisempää kappaletta, joiden vahvuuksia ovat yksinkertaiset mutta sitäkin nätimmät melodiat ja laulaja Kim Jongwanin herkkä ja tunteellinen ääni.

Separation Anxiestyn kappaleet voi periaatteessa jakaa kahteen kastiin – rauhallisiin balladeihin ja hieman tarttuvampiin rock-biiseihin – joita kaikkia kuitenkin yhdistää lempeä ja hieman surumielinen tunnelma. Albumin aloitusraita, nimikkokappale Separation Anxiety kuuluu rauhallisempiin kappaleisiin, musiikin ollessa silti tietyllä tavalla voimakasta ja laulun unohtumatonta. Varsin samanlaisena pysyvä rumpukomppi ja kosketinsoittimet tuovat biisiin hieman elektronista tunnetta, ja lyriikat toistavat itseään jonkin verran, tehden biisistä yllättävän mieleenjäävän. Aivan loistava aloitusraita joka tempaisee heti mukaan tunnelmaan.

Moonlight Punch Romance jatkaa hieman tarttuvammissa tunnelmissa. Kappale yhdistelee jännästi akustisen ja elektronisen musiikin piirteitä, ja kertosäe on hyvin nätti ja raikkaan kuuloinen. Seuraavat kaksi kappaletta puolestaan ovat albumin hitaimpia ja herkimpiä. Viides raita muuttaa tyylin rockiksi, ollen yksi albumin raskaimmista biiseistä. Raskaasta musiikista sinänsä ei voida puhua, mutta verrattuna muihin biiseihin, tässä kuuluu sähkökitarat selvimmin, tempo on rock-tyylisin ja kertosäe on varsin tarttuva englanninkielisine ”promise me” -hoentoineen.

1.03. alkaa menevästi sähkökitaroin, mutta laulun alkaessa myös biisin musiikki muuttuu rauhallisemmaksi, kunnes kohtalaisen voimakas kertosäe alkaa ja tuo taas voimakkuutta. Kappale on vaihtelevuutensa ansioista yksi levyn mielenkiintoisimmista, ja siitä löytää uusia puolia vielä monenkin kuuntelukerran jälkeen. Seitsemäs kappale Fisheye Lens jatkaa kiinnostavaa linjaa sen fiiliksen ollessa erikoisen elektroninen ja uniikki. Kim Jongwanin laulutaidot pääsevät tässä oikeuksiinsa: välillä laulu on yllättävän korkeaa, välillä hieman matalampaa, mutta koko ajan taitavaa ja miellyttävää kuunnella.

Seuraavat kolme kappaletta ovat levyn pisimmät. Afterglowissa pääosassa on piano, jonka päälle Kim Jongwan laulaa normaalia tyyliä matalammalla äänellä. Tunnelma on erityisen kaunis ja jollain tavalla hyvin koskettava ja vaikuttava. Tokyo sen sijaan on nopeatempoisempi raita, tyyliltään elektro-popiksi kuvailtava. Kokonaan englanninkielisistä lyriikoista saa melko hyvin selvää ja biisi on muutenkin mieleenjäävä ja yksi albumin pirteimmistä. 12 Seconds on nimestään huolimatta lähes yhdeksänminuuttinen raita, jonka instrumentaalityöskentely on monipuolista mutta silti jotenkin vähäeleistä. Laulu on korkeampaa kuin missään muussa kappaleessa, ja minun mielestäni välillä jopa liiankin korkeaa. 12 Seconds on ainoa kappale levyltä mistä en heti ensikuulemalta pitänyt – sitä pitää sulatella jonkin aikaa ennen kuin siihen pääsee sisään. Myös albumin lopetusraidassa _ laulu on hyvin korkeaa, jopa kimeää, mutta toisin kuin 12 Secondsissa, sitä on muokattu elektronisesti. Musiikki on vähäeleistä enkä oikeastaan laske viimeistä raitaa kunnon kappaleeksi vaan jonkinlaiseksi outroksi.

Kokonaisuutena Separation Anxiety on uskomattoman kaunis ja taidokkaasti tehty levy. Rauhallinen ja melko minimaalinen musiikki on todella melodista ja harmonista, ja sitä on helppo kuunnella. Nautin erityisen paljon myös siitä, että Kim Jongwanin kaunis ääni on hyvin esillä ja sanoitukset erottaa hyvin vaikkei niistä mitään ymmärtäisikään; korea on kaunis kieli ja ainakin minunkaltaisen hyvin uuden korealaisen musiikin kuuntelijan mielenkiinto pysyi yllä myös siitä syystä. Hienoa työtä, tätä lisää!