Shorty Cat – I Ain’t Be Controlled

Kun useimmat ihmiset ajattelevat Korean musiikkiskeneä, he usein päätyvät ajattelemaan R’n’B- ja popballadiskeneä, jotka näyttäisivät dominoivan musiikkimarkkinoita. Hyvin harvat ajattelevat punkin olevan suuressa osassa korealaista kulttuuria (vaikkakin underground-kulttuuria), vielä vähemmän naispunkbändiä. Shorty Cat ilmestyi skeneen vuoden 2007 alkuvaiheessa soundilla, joka oli täysin erilainen verrattuna korealaisiin aikalaisiinsa. Näiden ainutlaatuisten näkökohtien ollessa puolellaan he nopeasti nappasivat Skunk Labelin huomion ja ovat kasvattaneet suosiotaan siitä asti.

Heidän debyyttialbuminsa I Ain’t Be Controlled lähtee liikkelle kappaleesta I’m Never Crush, joka on keskitempoinen punk-kappale ollen aika esimerkillinen siihen, mitä bändi pyrkii tuomaan. Yoojung kuulostaa ensikuulemalta uhkaavalta, mutta söpöltä. ”Hey ho, hey ho” kertosäe on hyvin samantyyppinen ensimmäisiin New Yorkin punkbändeihin 70-luvulta.

Ennakkoarvio seuraavasta kappaleesta Riot Girlistä on, että se on tribuutti 90-luvun naispunkbändeille, mutta ajatus ei oikein sovi kappaleen nimeen. Huolimatta kielimuurista on vaikea uskoa, että kappaleen lyriikat ovat teräviä kappaleen sävyn ollessa makea virraten popin tavoin. Seuraavat kappaleet Smart Boy ja Hate Her todistavat tämän luulon vääräksi lyriikoilla kuten ”I don’t care about you” ja ”Get out of my sight”, jotka esiintyvät muuten niin iloisen kuuloisen musiikin ja söpön laulun rinnalla.

I’m Not Gonna Make It ja sen vertahyytävät kirkaisut on todennäköisesti kaikista kaupallisin ja helpoiten pidettävä laulu albumilla. Kitarariffit ovat yksinkertaisia, mutta tarttuvia, eikä olisi väärällä paikalla moderneissa länsimäisissa pop-punk -albumeissakaan. Tarpeetonta on kai sanoa, että Yoojungin ääni on pääkomponentti kappaleessa, hänen päästäessä banshee-kirkaisujaan näennäisesti vaivatta.

Feminine jatkaa punktunnelmissa, mutta on enemmän sofistinen sävyltään. Soundi on kokonaisuudessaan rennompi kuin muilla albumin kappaleilla pystyen kuitenkin tuomaan bändin fiilistä kokonaisuudessa. Kuten kappaleen nimi kertoo, niin teemana on feminiimisyys vaikkakin on hankala sanoa, onko se tuotu esiin hyvässä vaiko huonossa valossa, mutta tuo seikka lisää vain mielenkiintoa kappaleeseen.

Albumin lähentyessä loppuaan, Wake Up tuo tunnelman takaisin alkuun ollen kaksiminuuttinen energiapommi. Kappaleen basso on voimakas joissakin osissa, tehden eron muuhun albumiin antaen Nayunille tilaisuuden loistaa. Jos tarkoitus oli herättää ihmisiä, niin siinä se kiistattomasti myös onnistuu, kappaleen ollessa puhdasta energiaa ja on todennäköisesti livesuosikkien joukossa.

Kestäen 4 minuuttia ja 19 sekuntia Just Say Go on albumin pisin kappale, mutta surullista kyllä myöskin heikoin kappale. Siitä puuttuu sama voima ja innostus, mitä esiintyy koko muussa albumissa ollen myöskin helposti unohdettava. Tämä on sääli ottaen huomioon edellisten kappaleiden laadun.

Viimeinen kappale I can’t do anything tuo albumin takaisin muotoonsa tuoden albumin myöskin kauniiseen päätökseen. Kappale on tyypillinen punkyritys, he eivät ehkä ole parhaita laulajia eivätkä ehkä parhaita muusikkoja, mutta heillä on jotain sanottavaa ja ovat valmistautuneet viimeiseen rutistukseen saadakseen sen toimimaan. Yoojungin ääni on söpöimmillään listaten asioita, mitä hän ei pysty tehdä, saaden kuuntelijan melkein säälimään häntä huolimatta siitä, että kappale on hyvin iloisen kuuloinen, jos lyriikoihin ei kiinnitä huomiota.

Albumi on vahva ja antaa hyvän vaikutelman siitä, mitä on bändiltä luvassa. Debyyttialbumina tämä on huomattava, sen kuulostaessa yhtä hyvältä kuin kokeneen bändin albumi. Tällä laadulla näin aikaisin on helppo nähdä miksi Skunk Labelissa kiinnostuttiin heistä, ja miksi heidän suosionsa vain nousee jokaisen konsertin jälkeen, huolimatta konsertin koosta.